Mustia vuosia.

Perhesurmia, velkahelvettejä, säästöjä, kriisejä ja kaikkea maanpäällistä helvettiä. Viimeisten kahden vuoden aikana Suomen kansaa on järkyttäneet tapahtumat, joissa viattomat ovat saaneet kärsiä tai pahimmassa tapauksessa surmansa.
Viimeisin tapaus oli Vantaalla, kun isoisä meni junan alle kolmivuotias lapsi sylissään. Juuri kun olimme hädin tuskin toipuneet Pomarkun tapauksesta.. Hyvinkäästä puhumattakaan. Hyvinkääseen en paikallisena edes voi ottaa kantaa, koska tapaus järkytti itsenikin, muka kovakuorisen paskiaisen.


Aikuisen tehtävä olisi suojata jälkikasvuaan ja ihmisluontoon kuuluu, että suojataan muutenkin heikoimpiaan. Miten asiat ovatkaan voineet
kääntyä siihen pisteeseen, että ne suojattavat kärsivät ja menettävät henkensä?
Miten tämä on mennyt tällaiseksi? Mielestäni syy on siinä, että ihmiset eivät välitä toisistaan enää ollenkaan. On menty sellaiseen tilaan, jossa kenelläkään ei ole mitään väliä ja keskitytään selviämään päivästä toiseen. Tai sitten se toinen ääripää, joilla on asiat liiankin hyvin.
Missä vitussa on se lähimmäisenrakkaus, aito välittäminen toisista ja solidaarisuus? En ole kommunisti enkä muutenkaan mikään hippi. En tarkoitakaan sitä että rajat auki ja kaikki tänne, kyllä tänne mahtuu. Kyse on meidän oman maamme kansasta, joka voi pahoin niinsanotussa hyvinvointiyhteiskunnassa.


Eräs ystäväni sanoi, että Suomen kansalla ei ole juurikaan ylpeilemisen aihetta. Nokialla ei enää henkseleitä paukuteta, kulttuuri, suunnittelu ja muotoilu ovat niin marginaalisia asioita, ettei niilläkään oikein enää voi ratsastaa.


Korruptio ja hyvävelijärjestöjen kähmintä sallitaan yhä enenevissä määrin ja veronmaksajat (rehelliset duunarit ja yrittäjät), perheet, vanhukset (ne jotka tätä maata ovat rakentaneet) ja nuoret (tulevaisuuden toivot) jäävät nuolemaan näppejään. Oikeuslaitoskin toimii kuten junan hissi.. (eikun joo, ei junissa ole hissejä!).


Mitä meille jää? Ja mihin olemme menossa?

Lapsen kanssa

Kuten onkin tullut ilmi, olen aikanaan tehnyt tehtäväni ihmisrodun jatkuvuuden puolesta ja lisääntynyt yhdellä poikalapsella. Vanhemmuus on opettanut uusia arvoja ja kärsivällisyyttä.
Meillä aikuisilla onkin paljon opittavaa lapsista, he näyttävät meille asioita, joiden olemassa olo on meiltä vanhemmiten unohtunut.
Vanhemmuus on täynnä vastuuta, pyytetöntä rakkautta, kasvatusta, kiristystä, uhkailua, lahjontaa ja valehtelua.. Sitten ihmettelemme, miksi joistain "tavallisen perheen" kasvateista tulee roistoja, huijareita ja murhaajia.