Lupasin pyhästi eräänä viininhuuruisena iltana velipojalleni, etten enää solvaisi tyrkky-julkkiksia ja pilkkaisi kylmästi heidän massiivisia saavutuksiaan.
Sen sijaan.. kirjoitankin tällä kertaa tarpeesta, joka meillä jokaisella on. Ainakin alitajuisesti.
Rakkautta on monenlaista, toverillista, intohimoista, kunnioittavaa, perhesidonnaista ja velvoittavaa. Oikeastaan on hellyyttävää katsoa ihmisiä käsikkäin ja aidon onnellisina toistensa seurassa. Lisäksi omaa elämääni peilaten, on mielettömän hienoa tuntea vanhempana lapsensa pyyteetön kunnioitus ja rakkaus ja se, kuinka itse tuntee kokonaisvaltaista tarvetta suojella ja kasvattaa omaa lastaan rakkaudellaan ja elämänkokemuksellaan. Lopuksi laittaa kätensä kyynärpäitä myöten ristiin ja toivoa, että se loputon komentelu, motkottaminen, uhkailu, lahjonta ja kiristys tosiaan kannatti.
Jokainen normaali-ihminen on kykenevä rakastamaan ja tuntemaan voimakasta kiintymystä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olipa kyseessä ihan tavanomainen ystävyyssuhde, pariutuminen tai harrastus.
Ennen ihminen rakasti asioita sellaisina kuin ne olivat, elämä otettiin vastaan sellaisena kuin se tuli ilman sen kummempia kriisejä ja pohdiskeluita. Ei ollut skandaaleita eikä myöskään joutavan pinnallista ja vastenmielistä materian palvontaa, johon nykyihminen (itsenikin mukaan lukien) syyllistyy. Satuhäätkin olivat oikeasti satuhäitä, huolimatta siitä että pöydässä ei ollut kuin kahvia, karjalanpaistia ja pullaa (ja nurkan takana piilopullo miesväkeä varten) sotilaslentokoneiden jyrätessä taivaalla.
Ihmiselle riitti vain se toinen ihminen ja oma perhe. Morsiamen kimppu saattoi olla kedolta kerättyjä horsmia ja ohdakkeita. Kaasot ei kaakattaneet ympärillä ja morsiusmekkokin saattoi olla vanhoista verhoista kyhätty. Kaikesta huolimatta, avioliitto kesti hamaan hautaan saakka. Vaikkei oltukaan aina niin sielunsisaria tai -veljiä. Ulkoiset seikat olivat mitä olivat, ilman silikoneja, botoxia, muskeleita ja koreita vaatteita. Ihmiset vanhenivat aidosti ja arvokkaasti.
Onnettomat rakkaustarinat olivat aidosti traagisia, eikä niillä ollut mitään tekemistä parisuhteen seksiongelmien, ylihintaisten kivitalojen ja muun joutavan paskan kanssa.
Nykyään sen sijaan kaikessa mennään äärimmäisyyksiin. Vaikka itse olisi pelkkä ylimielinen ja persejalkainen umpijuntti, tulisi puolison sitten olla suoraan katalogista repäisty ihmiskuori. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun sivussa olen todistanut, kun joku ujon, mutta ystävällismielisen oloinen mies on lähestynyt jotakuta naista ravintolassa ja tämä suomitankero onkin haistatellut ja lopuksi nauranut paskaiset naurut naistenvessassa. Onhan se toki niin, että jos kyseessä ei ole joku supersexy hunkki, niin sitten voi unohtaa koko jutun.. huolimatta siitä että tämä suomitankero on itse ties millainen Tuonelan Tuutikki. Onko ihme, että naiset hankitaan postimyynnin kautta Venäjältä ja Aasiasta? Lopuksi sitten nämä pelimiehet, jotka ovat vallan joutava oma lukunsa. Urpoja, sivistymättömiä apinoita, jotka tuskin ovat seiskalehteä kummempaa hengenravintoa elämässään lukeneet.
Häätkin ovat nykyisin varsinainen varustelukilpailu, kenellä kalleimmat ja erikoisemmat, se voittaa. Plussaa, jos sitten pääsee telkkariin esittelemään sitä omaa meriittiään, sitä aitoa, supisuomalaista perusjunttiutta euronkuvilla koristettuna.
Tyypillisen nykyihmisen mittapuulla onnelliseksi ja rakastetuksi tuleminen vaatii vain pinnallisia asioita, on pakko olla tietynlainen ulkokuori, tietynlainen koti, auto, harrastukset ja perheessä se standardi 2,5 kakaraa, talo, koira ja farmariauto.
Joku, joka päättää elää toisella tavalla, putoaa automaattisesti rakkausbisneksestä ulkopuolelle. Se on epänormaalia, sellainenhan on luuseri. Lapseton pariskunta on kummajainen, yksin viihtyvä sinkkunainen on friikki, sinkkumies todennäköisesti köyhä, sika ja pienimunainen sellainen.
Ihmisistä on tullut vaihtotavaraa, osa materiaa, jolla ei ole mitään merkitystä. Meillä on jopa pettäjäsivustot, joissa sitten voi tumpelot ukkomiehet ja kyllästyneet kotirouvat hakea vähän säpinää arkeen menettämättä sitä vitun kivitaloa ja farmariautoaan.
Aidot ja oikeasti onnellisiksi tekevät asiat ovat kadonneet johonkin suohon, missä jyrää kilpailu, välinpitämättömyys ja kylmyys.
Sitten me ihmettelemme, miksi täällä lahdataan ihmisiä ja elämme pahoinvointikansoina hyvinvointivaltioissa. Kunnioitus ja aito rakkaus on katoava luonnonvara, siinä ei auta öljy, raha tai materia.
Toisin sanoen, mielestäni tilannetta ei paljoa pelasteta pinkeällä keholla, paksulla lompakolla, pesismailankokoisella miesvarustuksella, megahinkeillä, turbohuulilla, komeilla kämpillä ja autoilla.
Niin kauan, kun ihmisten päässä humisee pelkkä arktinen, kylmä tuuli.
