La dolce vita

Minulle on kertakaikkisen hankalaa sulattaa tämänhetkistä elämäntilannetta, mikäli töitäni ei lasketa.
Ihmissuhteet ovat jotenkin hankalia, tuntuu että kaikenlaista projektia on päällekäin, muttei mitään saa aikaiseksi ja treenaaminenkin on tahmeaa.
Olen alkanut havaitsemaan ensimmäisiä juonteita ja ryppyjä kasvoissani, kerään nestettä milloin mistäkin syystä silmäpusseiksi, turvonneiksi sormiksi ja etenkin perse leviää samaan tahtiin kuin ebola Kongossa, vaikken mitään söisi tai joisi.
Hyvää vauhtia olen myös perusluonteeltani muuttumassa kärttyisäksi ja ikäväksi akaksi. Voiko olla mahdollista, että vaihdevuodet tulee jo kolmekymppisenä?
Siltä tämä nimittäin alkaa tuntumaan.. Kaikki v*tuttaa. Maailma on julma, kukaan ei ole turvassa kun iso koneisto jyrää tai jotkut yhteiskunnan riepottelemat kaistapää lahtaavat porukkaa minkä ehtivät. Edes pienet lapset eivät ole turvassa, kuten tänään luin erään ilmeisen heikkolahjaisen ja huonohampaisen amatöörimuusikon tapauksesta. Tässsä tapauksessa koneisto jyräsi myös pienen tytön, joka pelkäsi asua isän kanssa paskaisessa yksiössä, pelkäsi syystäkin..
Kannattipa ostaa dösämatkalle iltalehti, sai semmoisen sopivan herkän ja melankolisen mielen aikaiseksi. Joskus vaan kyllästyttää paikallislehden tekstaripalstan aiheuttama myötähäpeä, silloin vaihtelu on tarpeen.
Telkkarista tulee BB:tä, Salkkareita ja valmiiksi naurettuja paskoja sitcomeja.. tai sitten joku sirkuspelle kansanedustajan tai ministerin liibalaabaa. (Terveiset Räsäsen Pärrelle.. ole luojan tähden jo hiljaa!)
Lisäksi olen havainnut itsessäni porvaristisen kerrostalokyylän piirteitä. Motkotan mielessäni, kun rapussa haisee hiki/tupakka/paska. Kyttään pihaan saapuvia autoja, mietin kokoajan mitä ne täällä pyörii.. kukas toi on ja kenenkä vieras.
Pahinta tässä on se että tuntee myötähäpeää itseään kohtaan.. miten siihen pitäisi suhtautua?
Niin, ja annas olla jos joku hehkuttaa onneaan ja on tyytyväinen elämäänsä. Ensimmäinen ajatus: "no ei se loputtomiin aina jatku/eräillä sitä vaan on aikaa tai rahaa..". Siis mitä?! En minä ole tällainen! Olen oikeasti ystävällinen, osaan iloita/olla surullinen muiden puolesta ja tiedän että voin piristää kauhealla mustalla huumorilla kenen tahansa päivää!

Mitä ihmettä tapahtuu pääni sisällä? Jotenkin sieluni silmin näen itseni parinkymmenen vuoden päästä rupsahtaneena ja tympeänä kurppana, joka ikäänkuin on luovuttanut ihan kaikessa.

Olenko siis muuttumassa osaksi tätä maailmaa, mistä olen aina halunnut olla ulkopuolella juuri sen tolkuttoman kylmyyden, ihmisten laskelmoivaisuuden, loputtoman kateuden ja pohjattoman ilkeyden takia? Kuten olen todennut, ei ole kunnioitusta eikä lähimmäisenrakkautta, kaikki aidot asiat on pitänyt esineellistää ja vakuumipakata.. niille on laskettu hintakin valmiiksi. Kaikki on ihan liian valmista ja hiottua. (kuvainnollisesti)

Miten alkaakin tuntua siltä että olen liian erilainen.. naisena aivan täysi friikki.

Sanokaa nyt ettei tämä tapahdu minulle, että se on nyt joku ohimenevä vaihe? Eikös olisi muodikasta olla jossain kriisissä?

Anyways. Positiivisiin asioihin.. Työmaailmassa sattuu kaikkea mielenkiintoista, ala jossa työskentelen on niin monipuolinen ja erilainen, että se ainakin saa mielen kääntymään edes jokseenkin positiiviseen suuntaan.
Bloggaajana olen onnistunut hankkimaan lukijoita, ilmoittauduin kirjoituskurssille ja mielessä on se oma kirja/pakinakokoelma.
Poikakin tuo iloa omalla hulvattomalla ajatuksenjuoksulla ja ennenkaikkea, on terve. Eli ei huonoa, ellei jotain hyvääkin.

Että jospa tässä on ollut vaan vähän pitkä päivä.. ?